Touched by his Noodly Appendage

Touched by his Noodly Appendage
Church of the Flying Spaghetti Monster

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Seikkailujen päivä

Pitää kirjoittaa muistiin kun on vielä tuoreessa muistissa. Eli heräsin tiistaina 25.1.2011 kun Gordonin Janne töni olkapäätä. No, nousin sohvalta ja terveellisten elämäntapojen miehenä aloitin päivän parilla kulauksella kokista ja hampaidenpesulla. No, Jannella oli jo kiire junaan joten jäin yksinäni pakkaamaan laukkuni. Matkalaukku oli perheen ansiosta aivan täynnä ja mukavan raskas mutta siksi siinä onkin pyörät. Tuli taas todella kansainvälinen ja ehkä jopa hieman boheemi olo kun käveli Kentish Townin asemalle aamuruuhkassa. Tosin jengi ei oikein tykännyt kun tukin rullaportaat reppuni ja laukkuni kanssa.

Selvisin kuitenkin Colindaleen ja kansalliskirjaston sanomalehtiarkistossakin olin heti kymmeneltä kun paikka aukesi. Yön Timo respassa ei edes porannut matkalaukustani vaan otti kiltisti säilytykseen. Kolmeen mennessä oli The Star koluttu Jatkosodan loppuun. Koska aikaa oli melkein kaksi tuntia, tilasin People's Worker eli britti-kommunistien äänenkannattajan ihan uteliaisuuttani. Ja ei lehti pettänyt, painoi suoraan Kremlistä neukkujen propagandaa.

Kirjasto sulkeutui viideltä ja tyytyväisenä lähdin kohti Paddintonia, olihan materiaalin keruu saatu loppuun onnistuneena. Matkalla sitten sattuikin ensimmäinen hauska episodi - olin Warren Streetin asemalla odottamassa Victoria-linjan metroa. Välttääkseni pahimman tungoksen kävelin aina laiturin jompaan kumpaan päähän. No, viereiselle penkille käveli jumalaisen kaunis kissa, ilmeisesti suoraan töistä. Neiti ei aikaillut vaan heti istahdettuaan potkaisi kengät jalastaan ja ryhtyi asettelemaan laukustaan kaivamiaan korkkareita jalkaan. Annoin siinä silmien levätä säihkysäärissä ihan vapautuneesti ja kyllähän mimmi sen huomasi mutta hymyili vain joten kysyin onko kuumat treffit tiedossa (välihuomautus kielitieteilijöille - miksi suomen-kielessä puhutaan monikossa treffeistä kun englanniksi se on yksikössä?) johon neiti vastasi myöntävästi. Ja nousi seisomaan, avasi hameensa vetoketjun ja kääri vyötäröosuuden kasaan, jolloin säädyllinen, pankkiin soveltuva polvipituinen hamonen muuttui seksikkääksi miniksi. Koska hän ei ollut aikaisemminkaan ollut moksiskaan, en minäkään kääntänyt katsettani pois vaan seurasin operaatiota suurella mielenkiinnolla. Kyllä ne naiset ovat ovelia! No, ei siitä, harmi kyllä, seurannut mitään sen ihmeellisempää - hypättiin junaan ja minä jäin pois Oxford Circuksella kissan jatkaessa matkaa.

Pääsin Paddintonille, kuuden maissa, ja ilokseni huomasin että Osuuspankin tietoliikennehäiriön ansiosta Suomi-kortti ei toiminutkaan! Britti-korttilla oli viiskymppiä mutta Lloyd's ei antanut nostaa niitä ulos jostain syystä. Oli siis todellinen ongelma käsissä. Tekstasin Karille ongelmasta ja Kari tarkasti OP:n sivuilta että "ajoittaisia häiriöitä saattaa esiintyä vielä viikon ajan" mikä oli todellinen ilouutinen. No, Laura lupasi siirtää Lloydsin tilille rahaa mutta onneksi verkkopankki varoitti ettei raha siirry välittömästi. Varasuunnitelman mukaisesti soitin Gordonin Mikolle joka lupasikin lainata junarahat. Piti vain reissata Paddingtonilta Brockleyhin.

Ensin Bakerloo-linjalla Bond Streetin asemalle, jossa vaihto Jubilee-linjalle ja sillä Canada Watersin asemalle, jossa vaihto London Overground-linjalle ja sillä etelään Brockleyn asemalle. Vaihdettiin Mikon kanssa kuulumisia ja lähdin paluumatkalle, ensin Brockleystä Southern Linesin lähijunalla London Bridge-asemalle, josta Jubilee-linjalla Bond Streetille, vaihto Bakerloo-metroon ja takaisin Paddingtonille. Tämä yhden kappaleen pituinen reissu vei noin kolme tuntia.

Ostin lipun ja koska kello oli jo niin paljon, sain halvan yölipun mikä tarkoitti että rahaa riitti hampurilaiseen Burger Kingissä. Odottelin puolisen tuntia eikä yhtäkään Worcesterin junaa ilmaantunut ilmoitustaululle joten kävelin infotiskille selitystä vaatimaan. Pipopää kertoikin että he tekevät korjaus- ja asennustöitä Oxfordistä eteenpäin joten päädyin Oxfordin junaan 21:20 ja vanhassa yliopistokaupungissa vaihdoin bussiin joka lähti 23:05 ja tottakai kiersi jokaikisen pysäkin ja levähdyspaikan radan varrelta.

Nukuin takapenkillä puolisen tuntia, missä vaiheessa bussissa oli enää yksi matkustaja allekirjoittaneen lisäksi joten siirryin eteen istumaan ja heittämään herjaa bussikuskin kanssa. Paljastui että äijä oli ollut jo 34 vuotta armeijan palveluksessa ja bussin ajo oli vain sivuduuni - mikä tarkoitti että vaihdeltiin inttikokemuksia josta sujuvasti siirryttiin ex-vaimoista tarinointiin. Pershamin asemalla oltiin jo niin hyviä kavereita että kuski tarjosi Pepsi tölkin. Viimeinen matkustaja jäi Worcesterin Shrub Hill asemalla joka on minua ajatellen ihan väärällä puolella kaupunkia mutta kuskipa totesi että ei hänellä ole niin hirmuinen kiire takaisin joten opastin reitin kaupungin halki St.Johnsin puolelle, jossa hyppäsin ulos - kolmen kilometrin kotimatka olikin kutistunut noin 700 metriin! Eri reilu äijä tuo kuski.

Kello oli jotain 02:00-02:30 väliltä kun talutin matkalaukun kotiovelle. Ei ole oma sänky tuntunut pitkään aikaan niin mukavalta!