Touched by his Noodly Appendage

Touched by his Noodly Appendage
Church of the Flying Spaghetti Monster

tiistai 12. toukokuuta 2009

Lontoon reissu

Jepulis elikkä kesäduunia varten tarvitsee viisumin Jenkkilän ihmemaahan ja se vaatiikin vaikka minkälaista akrobatiaa. Täytin pää sauhuten jos jonkinsorttista lomaketta, onneksi ei sentään kolmena kappaleena. Tiistai (12.päivä) aamuna kello 07:15 piti olla Grosvenor Squarella valmiina. Se tarkoitti että tarkastettuani kuudennen kerran että kaikki paperit ovat varmasti mukana, hyppäsin maanantai-iltana 22:44 junaan kohti Paddingtonia. Luin matkalla Obaman "Dreams of my Father"-kirjaa. Valaiseva kokemus.

Juna puksutti viimeisillä voimillaan Lontooseen vähän yhden jälkeen yöllä. Paddingtonin yhteydessä ei ole bussiterminaalia vaan bussipysäkit on ripoteltu ympäröiville kaduille. Eli kun vihdoin löysin yön pimeydessä oikean pysäkin, oli dösä juuri mennyt ja jouduin odottamaan puolisen tuntia. No, olipahan aikaa tallustella puhelinkoppiin (!), ihastella hekumallisten neitokaisten mainoskortteja joilla koppi oli tapetoitu (olisi ollut tarjolla niin mustaa kuin valkoista että keltaistakin, laihaa ja lihavaan, piiskaa ja perinteistä ja vähän eksoottisempiakin palveluita joita en nyt viitsi tähän kirjoittaa jos vaikka joku viaton lapsenmielinen tätä joskus lukee). Koska en ollut saanut kännykkääni ladattua puheaikaa (kampuksen top-up kone on rikki perkele), otin luurin kouraan ja työnsin punnan kolikon sisään. Gordonin Janne vastasi neljännellä yrittämällä mutta luuri bugasi eikä kaveri kuullut ääntäni. Olin juuri vaihtamassa koppia kun Janne fiksuna poikana soitti takaisin. Ihan kuin leffoista, kirmasin soivaan puhelinkoppiin sisään kuin Bruce Willis konsanaan. Janne neuvoi pysäkin millä pitää jäädä ja lupasi tulla vastaan.

N7 oli bussin numero ja onneksi se oli wanha kunnon doubledecker eli kaksikerrosbussi. Olin ainoa ihminen yläkerrassa mutta ei se haitannut. Olihan kokemus. Lontoo ei muuten nuku koskaan, ei ainakaan Oxford Streetin varrella - kaupoissa korjattiin pikkuvikoja tai vaihdettiin mainoksia, sivukujien klubeihin virtasi väkeä ja ruokapaikat olivat täynnä. Löydettiin Jannen kanssa toisemme (että se näyttää rantapummilta) ja marssittiin Jannen asuntolaan. Joka, kauniisti sanottuna, henki neuvostoromantiikkaa. Kun ei olla nähty vuosiin niin jauhettiin vielä useampi tunti ennenkuin tajusin että pitää herätä kuudelta. Jannella ei tietenkään ollut varapatjaa tai edes tyynyä. Kokolattiamatto sai toimia patjana, pyyheliina tyynynä ja farkkurotsi peittona. Toimii.

Kai siinä tuli muutama hetki torkuttuakin ennen kuin kännykkä älähti ekan kerran. Janne käänsi tyytyväisenä kylkeä kun allekirjoittanut heitti vettä naamalle ja salkku kourassa lähti etsimään aamupalaa. Oli Oxford Street hieman erinäköinen - pakistanilaislaumat lakaisivat katuja ja keräsivät roskia. Tosin kun muistaa että täällä työaika monilla alkaa vasta ysiltä niin ei ihme. Löysin kuin löysinkin Grosvenor Squarelle, vielä ilman karttaa tai mitään. Että mä olen kova jätkä. Aamupalaksi söin clubi toastin joka olikin tuhti annos kinkkua, tomaattia, salaattia, juustoa ja paahtoleipää. Italialaismamma tarjoili ja rahasti, isännän ja tyttären häärätessä keittiössä. Hyvää oli ja palvelu erinomaista, tunsin itseni kuninkaaksi. Viereisessä pöydässä istui Bond Streetin puvussaan arvokkaan oloinen vanhempi herrasmies. Ja vaikka meikäläinen oli oma rähjäinen itsensä hupparissaan niin molempia palveltiin ihan yhtä hyvin eli siis loistavasti. Ei vaan Suomessa, ei sitten ikinä.

Ylläri ylläri, olin ensimmäisenä lähetystön edessä. CCUSAn edustajaa ei näkynyt missään. Meinasin tappaa aikaa juttelemalla poliisien kanssa MP5:n hyvistä ja huonoista puolista mutta bobby näytti kohtuullisen vittuuntuneelta (eikä ihme jos on koko yön seissyt lähetystön edessä) joten meninkin Grosvenor Parkkiin ihastelemaan Rooseveltin ja Eisenhowerin patsaita sekä Eagle Squadronin muistomerkkiä. Eagle Squadron koostui amerikkalaisvapaaehtoisista jotka lensivät kesällä 1940 Britannian tukena.

James saapui sitten, vain kymmenen minuuttia myöhässä (kuinkahan mones James tämäkin oli?) ja pystytti toimipisteensä. Kundi tarkasti paperini, totesi että hyvältä näyttää. Jätin kännykän säilytykseen ja kipitin lähetystön viisumiovelle jonottamaan. Turvatarkastus, lentokenttätyyliin ja sitten odotushalliin. Pääsin heti toisena luukulle jossa kravattiheppu sitten tyrmäsikin hakemukseni - valokuva oli kuulemma epäkelpo. Ei saatana kun meinasi revetä hermo. Onneksi odotushallissa oli passikuva-automaatti. Neljä puntaa köyhtyneenä palasin takaisin luukulle ja tällä kertaa pääsin eteenpäin. Uskomatonta mutta totta, sormenjälkien oton jälkeen sain paperit takaisin ja minut komennettiin toiselle luukulle. Kyllä byrokratia on kivaa. Pienen jonotuksen jälkeen uusi kravattiheppu otti paperini ja uudestaan sormenjäljet, kyseli tyhmiä ja totesi että se oli siinä, antaa heittää.

Kävelin ulos jossa aurinko oli tullut esiin. Päätin noudattaa Jannen neuvoa ja imeä vähän Lontoon tunnelmaa joten hylkäsin bussit ja kävelin takaisin Paddingtonille. Kyllä oli vilinää ja vilskettä - Worcester on ihan auttamattomasti landekylä Lontooseen verrattuna, vähän kuin Hämeenlinna ja Helsinki. Alkuperäisenä ideana oli leikkiä turistia kun kerran Lontoossa oltiin mutta perhana kun väsytti ja vitutti joten kun vihdoin pääsin Paddingtonille (taas ilman karttaa, Kristo sä olet kuningas!), päätin että turistia voi leikkiä sitten syksylläkin ja hyppäsin junaan.

Siinä olikin sitten viimeinen tuskien taival - nukkumisesta ei tullut yhtään mitään, kun kokoajan joku urpo pölötti ja mölysi. Aina kun juna pysähtyi, toivo heräsi että nyt, nyt siunattu hiljaisuus, mutta ei - jos vanha kälättäjä lähti pois, niin uusi tuli tilalle. Viimeisein sankari oli tottakai pahin, korvia raastavan laiska ääni joka venytti jokaista tavua. Tuli mieleen jälkeenjääneen lehmän ammuminen. Tyyppi jäi myös Worcesterissa pois joten uteliaana odotin millainen sankari penkistä nousee ja odotus palkittiin. Teiniangstinen skeittaripoju, jonka housut roikkuivat polvissa, olkapäille ulottuvista hiuksista olisi voinut kerätä uudet rasvat ovensaranoihin ja alahuuli lerpatti niin pahasti että teki mieli työntää skeittilauta urpon suuhun. Olisi ollut palvelus koko ihmiskunnalle.

En kuitenkaan toteuttanut fantasiaani vaan ruokakaupan kautta kotiin. Valokuvat ilmestyvät Facebookkiin kohtapuoliin. Ja sitten taidan kaatua sänkyyn nukkumaan.

2 kommenttia:

Antti kirjoitti...

Hyvä, että sait toisen Gordonin edes kiinni ja yösijan. Ja toivotaan, että saat viisumin ja pääsen jenkkeihin; sekään kun ei kuulemma näinä päivinä ole mikään itsestäänselvyys (etenkin teikäläisen matolla nukutun yön jälkeisellä naamalla passikuvassa... :) ).

Jorma kirjoitti...

Matkakertomuksena ei ollenkaan hassumpi. Kielellisesti. Omituisen vähän kommelluksia Sinuksi ja kertomuksen suolaksi. Ja vielä omituisempaa, että reissu toteutti tarkoituksensa.